Nykyinen ilmanlaatu Euroopassa

Lontoo, 4. joulukuuta 1952: Sankka sumu alkoi laskeutua kaupungin ylle ja tuulenvire vaimeni. Seuraavina päivinä ilma kaupungin yllä seisahtui, hiilenpoltosta vapautui ilmaan suuria määriä rikkioksidia ja sumu värjäytyi kellertäväksi. Sairaalat täyttyivät pian hengityselinsairauksista kärsivistä ihmisistä. Pahimmillaan näkyvyys oli monin paikoin niin huono, etteivät ihmiset nähneet jalkojaankaan. On arvioitu, että Lontoon suuren savusumun aikana ihmisiä – pääasiassa pikkulapsia ja vanhuksia – kuoli 4 000 – 8 000 keskimääräistä enemmän.

Euroopan suurten teollisuuskaupunkien ilma oli 1900-luvulla melko yleisesti varsin saastunutta. Kiinteistä polttoaineista erityisesti hiiltä käytettiin usein tehtaissa ja kotien lämmityksessä. Hyvin saastunut ilma saattoi monesti pysytellä kaupunkialueiden yllä päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia kerrallaan, ja talvi ja meteorologiset tekijät vain pahensivat asiaa. Lontoo on ollut tunnettu ajoittain hyvin saastuneesta ilmastaan jo 1600-luvulta saakka. Lontoon savusumua pidettiin 1900-luvulle tultaessa yhtenä kaupungin tunnusmerkeistä, ja se lunasti paikkansa jopa kirjallisuudessa.

(c) Ted Russell | Getty Images

Tarttumalla toimeen parannettiin ilmanlaatua selvästi

Noista ajoista moni asia on muuttunut. Suuren savusumun jälkeisinä vuosina lisääntynyt yleinen ja poliittinen valveutuneisuus sai aikaan sen, että alettiin laatia lainsäädäntöä kiinteistä lähteistä kuten kotitalouksista, kaupankäynnistä ja teollisuudesta peräisin olevien ilmansaasteiden vähentämiseksi. Yhdistyneen kuningaskunnan lisäksi monet muutkin maat olivat 1960-luvun lopulla ryhtyneet antamaan säännöksiä ilmansaasteiden torjumiseksi.

Nyt kun suuresta savusumusta on kulunut 60 vuotta, Euroopan ilmanlaatu on parantunut olennaisesti pääasiassa tehokkaan kansallisen, eurooppalaisen ja kansainvälisen lainsäädännön ansiosta.

Joissakin tapauksissa kävi ilmi, että ilman saastumisesta johtuvia ongelmia voitiin ratkaista vain kansainvälisellä yhteistyöllä. Tutkimukset osoittivat 1960-luvulla, että Skandinavian jokia ja järviä happamoittaneisiin happosateisiin olivat syynä Manner-Euroopasta lähtöisin olevat ilmansaasteet. Tämän tuloksena tehtiin ensimmäinen kansainvälinen oikeudellisesti sitova sopimus ilmansaasteongelmien ratkaisemiseksi laajapohjaisesti aluetasolla, nimittäin valtiosta toiseen tapahtuvaa ilman epäpuhtauksien kaukokulkeutumista koskeva YK:n Euroopan talouskomission vuoden 1979 yleissopimus (LRTAP-yleissopimus).

Tekninen kehitys, jota on jossakin määrin edesautettu lainsäädännön avulla, on myös edistänyt ilmanlaadun kohentumista Euroopassa. Esimerkiksi autonmoottorien polttoaineen käyttö on tehostunut, uusiin dieselautoihin on asennettu hiukkassuodattimet ja teollisuuslaitoksissa on otettu käyttöön entistä tehokkaampia puhdistinlaitteistoja. Myös ruuhkamaksut ja verokannusteet puhtaampien autojen käyttämiseksi ovat olleet varsin onnistuneita toimenpiteitä.

Ilmansaastepäästöistä esimerkiksi rikkidioksidi, hiilimonoksidi ja bentseeni ovat vähentyneet merkittävästi. Tästä on seurannut selvää kohenemista ilmanlaadussa ja siten myös kansanterveydessä. Esimerkiksi siirtyminen hiilestä maakaasun käyttöön vaikutti rikkidioksidipitoisuuksien alenemiseen: vuosina 2001–2010 rikkidioksidipitoisuudet EU:ssa vähenivät puoleen.

Lyijy on toinen saaste, jota on onnistuttu vähentämään lainsäädännön avulla. Useimmissa ajoneuvoissa alettiin 1920-luvulla käyttää lyijypitoista bensiiniä, jotta polttomoottori ei vaurioituisi. Ilmaan joutuneen lyijyn terveysvaikutukset tulivat tunnetuiksi vasta vuosikymmenien kuluttua. Lyijy vaikuttaa sisäelimiin ja hermostoon ja haittaa varsinkin lasten älyllistä kehitystä. Euroopassa ja maailmanlaajuisesti toteutettiin 1970-luvulta alkaen toimia, jotka johtivat ajoneuvoissa käytetyn bensiinin lyijypitoisten lisäaineiden vaiheittaiseen käytöstä poistamiseen. Nykyään lähes kaikista ilman lyijypitoisuuden mittausasemista saadut arvot jäävät selvästi alle EU:n lainsäädännössä vahvistettujen raja-arvojen.

Nykytilanne

Muita saasteita koskevat tulokset eivät ole yhtä selviä. Ilmakehässä tapahtuvat kemialliset reaktiot ja riippuvuutemme tietyistä taloudellisista toiminnoista vaikeuttavat näiden saasteiden torjumista.

Myös tapa, jolla lainsäädäntö pannaan täytäntöön ja sen täytäntöönpanoa valvotaan EU-maissa, tuottaa hankaluuksia. Ilmanlaatua koskevassa EU:n lainsäädännössä annetaan yleensä tiettyjä aineita koskevat tavoitteet tai rajoitukset, mutta jätetään tavoitteiden saavuttamiseen käytettävät keinot maiden päätettäväksi.

Osa maista on toteuttanut monia tehokkaita toimenpiteitä ilmansaasteiden torjumiseksi. Joidenkin maiden toimenpiteet ovat olleet vähäisempiä tai ne eivät ole osoittautuneet yhtä tehokkaiksi. Tämä voi osaksi johtua maiden erilaisesta valvonnan tasosta ja erilaisista täytäntöönpanovalmiuksista.

Toinen ilmansaasteiden valvontaan liittyvä ongelma johtuu laboratoriokokeiden ja reaalimaailman olosuhteiden välisestä erosta. Silloin kun lainsäädäntö koskee tiettyjä sektoreita, kuten liikennettä tai teollisuutta, optimaalisessa laboratorioympäristössä testatut tekniikat saattavat vaikuttaa puhtaammilta ja tehokkaammilta kuin reaalimaailman käyttötilanteissa.

On myös pidettävä mielessä, että uusilla kulutustrendeillä tai poliittisilla toimilla, jotka eivät liity ilmaan, voi olla tahattomia vaikutuksia ilmanlaatuun Euroopassa.

(c) Cristina Sînziana, ImaginAIR/EEA

”Romanian maaseudulla on ollut kauan tapana polttaa sänkipellot. Näin pelto puhdistetaan uusien, tuottavien lajikkeiden viljelyä varten. Tapa vaikuttaa haitallisesti luontoon, ja lisäksi se vahingoittaa mielestäni paikallisten asukkaiden terveyttä. Koska sänkipeltojen polttamiseen tarvitaan väkeä hallitsemaan tulta, he altistuvat suoraan vaikutuksille.” Cristina Sînziana Buliga, Romania

Hiukkasille altistuminen on edelleen huomattavaa kaupungeissa

Hiukkasten torjumista koskevassa nykyisessä EU:n ja kansainvälisessä lainsäädännössä hiukkaset jaetaan kahteen luokkaan – halkaisijaltaan enintään 10 mikrometrin ja halkaisijaltaan enintään 2,5 mikrometrin hiukkasiin (PM10- ja PM2.5-hiukkaset) – ja niissä käsitellään sekä suoria päästöjä että hiukkasia muodostavien kaasujen päästöjä.

Euroopassa on saavutettu merkittäviä hiukkaspäästöihin liittyviä tuloksia. Vuosina 2001–2010 PM10- ja PM2.5 -hiukkasten suorat päästöt vähenivät Euroopan unionissa 14 prosenttia ja 32 EEA-maassa 15 prosenttia.

Myös hiukkasia muodostavien kaasujen päästöt ovat vähentyneet EU:ssa seuraavasti: rikkioksidit 54 prosenttia (EEA-32:ssa 44 prosenttia), typen oksidit 26 prosenttia (EEA-32:ssa 23 prosenttia), ammoniakki 10 prosenttia (EEA-32:ssa 8 prosenttia).

Päästövähennykset eivät kuitenkaan ole aina vähentäneet altistumista hiukkasille. EU:n lainsäädännössä vahvistettuja arvoja suuremmille PM10-hiukkaspitoisuuksille altistuvan Euroopan kaupunkiväestön osuus oli edelleen suuri (18–41 prosenttia EU-15:ssa ja 23–41 prosenttia EEA-32:ssa) ja väheni vain hieman kuluneen vuosikymmenen aikana. Kun otetaan huomioon WHO:n tiukemmat ohjeet, yli 80 prosenttia EU:n kaupunkiväestöstä altistuu liian suurille PM10–pitoisuuksille.

Jos päästöt siis vähenivät merkittävästi, miksi Euroopassa edelleen altistutaan korkeille hiukkaspitoisuuksille? Päästöjen vähentäminen tietyllä alueella tai tietystä lähteestä ei automaattisesti laske pitoisuuksia. Jotkin saasteet voivat pysyä ilmakehässä riittävän pitkään kulkeutuakseen maasta tai mantereelta toiseen tai joissakin tapauksissa jopa maapallon ympäri. Hiukkasten ja niitä muodostavien yhdisteiden kulkeutuminen mantereelta toiselle voi jossain määrin selittää, miksi Euroopan ilmanlaatu ei ole parantunut samassa suhteessa kuin hiukkasten ja niitä muodostavien yhdisteiden päästöt ovat vähentyneet.

Toinen syy hiukkasten edelleen korkeisiin pitoisuuksiin voi olla kulutustottumuksissamme. Viime vuosina esimerkiksi hiilen- ja puunpoltto kotitalouksien lämmitykseen käytettävissä pienissä uuneissa on muodostanut merkittävän PM10-saastelähteen joillakin kaupunkialueilla erityisesti Puolassa, Slovakiassa ja Bulgariassa. Tämä johtuu osaksi energian korkeista hinnoista, jotka saivat varsinkin pienituloiset kotitaloudet turvautumaan halvempiin vaihtoehtoihin.

Otsoni – kuumien kesäpäivien painajainen?

Euroopassa onnistuttiin vähentämään myös otsonia muodostavien yhdisteiden päästöjä vuosina 2001–2010. EU:ssa typen oksidien päästöt vähenivät 26 prosenttia (EEA-32:ssa 23 prosenttia), muiden haihtuvien orgaanisten yhdisteiden kuin metaanin päästöt 27 prosenttia (EEA-32:ssa 28 prosenttia) ja hiilimonoksidipäästöt 33 prosenttia (EEA-32:ssa 35 prosenttia).

Hiukkasten tavoin myös ilmakehään joutuvien otsonia muodostavien yhdisteiden pitoisuudet ovat vähentyneet, mutta korkeat otsonipitoisuudet eivät ole laskeneet vastaavassa suhteessa. Tämä johtuu osaksi otsonin ja sitä muodostavien yhdisteiden mannertenvälisestä kulkeutumisesta. Asiaan vaikuttavat myös maan pinnanmuodostus ja sääolosuhteiden, kuten tuulien ja lämpötilojen, vuosittaiset vaihtelut.

Huolimatta otsonin huippupitoisuuksien yleisyyden vähenemisestä ja niiden harvenemisesta kesäkuukausina kaupunkiväestön altistuminen otsonille on edelleen yleistä. Vuosina 2001–2010 EU:n kaupunkiväestöstä 15–61 prosenttia altistui EU:n tavoitearvoja korkeammille otsonipitoisuuksille useimmiten Etelä-Euroopassa kuumempien kesien takia. WHO:n tiukempien suuntaviivojen mukaisesti arvioiden lähes kaikki EU:n kaupunkien asukkaat altistuivat liian suurille pitoisuuksille. Kaiken kaikkiaan otsoniepisodit ovat yleisempiä Välimeren alueella kuin Pohjois-Euroopassa.

Korkeat otsonipitoisuudet eivät kuitenkaan rajoitu vain kaupunkeihin kesäkuukausina. Yllättävää kyllä, otsonipitoisuudet ovat yleensä korkeampia maaseudulla, mutta niille altistuu vähemmän ihmisiä. Kaupunkialueilla on yleensä enemmän liikennettä kuin maaseudulla. Yksi maantieliikenteen aiheuttamista saasteista kuitenkin tuhoaa otsonimolekyylejä kemiallisessa reaktiossa ja voi siksi laskea otsonin määrää kaupungeissa. Suuremmat liikennemäärät kuitenkin lisäävät hiukkasten määrää kaupungeissa.

(c) Jerome Prohaska, ImaginAIR/EEA

Päästöt vähemmiksi lainsäädännöllä

Koska osa joidenkin hiukkasten ja otsonia muodostavien yhdisteiden päästöistä voi olla lähtöisin muista maista, ne kuuluvat ilman epäpuhtauksien kaukokulkeutumista koskevan yleissopimuksen (LRTAP-yleissopimuksen) Göteborgin pöytäkirjan piiriin.

Vuonna 2010 12 EU-maata ja koko EU ylittivät yhden tai useamman päästörajan (päästöjen sallittu määrä), jotka koskivat yhtä tai useampaa sopimuksen kattamaa saastetta (typen oksidit, ammoniakki, rikkidioksidi ja muut haihtuvat orgaaniset yhdisteet kuin metaani). Kahdestatoista maasta 11 ylitti typen oksidien päästörajat.

Sama käy ilmi myös EU:n lainsäädännöstä. Tiettyjen aineiden kansallisista päästörajoista annetussa direktiivissä säännellään samojen neljän saasteen päästöjä kuin Göteborgin pöytäkirjassa, mutta joitakin maita koskevat päästörajat ovat hieman tiukemmat. Kansallisista päästörajoista annetun direktiivin lopulliset viralliset tiedot osoittavat, että 12 EU-maata jätti noudattamatta typen oksideja koskevia oikeudellisesti sitovia päästörajoja vuonna 2010. Useat näistä maista jättivät noudattamatta myös yhdelle tai useammalle kolmesta muusta saasteesta määrättyjä päästörajoja.

Mistä ilmansaasteet tulevat?

Ihmisen toiminnan myötävaikutusta ilmansaasteiden syntyyn on yleensä helpompi mitata ja valvoa kuin luonnollisia lähteitä. Ihmisen vaikutus vaihtelee kuitenkin suuresti saasteen mukaan. Polttoaineen palaminen on selvästi yksi keskeisistä saastumisen aiheuttajista ja koskee monia eri taloussektoreita maantieliikenteestä ja kotitalouksista energiankäyttöön ja ‑tuotantoon.

Maatalous on toinen merkittävä tiettyjen saasteiden tuottaja. Noin 90 prosenttia ammoniakkipäästöistä ja 80 prosenttia metaanipäästöistä on peräisin maataloustoiminnasta. Muita metaanin lähteitä ovat jätteet (kaatopaikat), kivihiilen louhiminen ja kaasun siirtäminen pitkiä matkoja.

Yli 40 prosenttia typen oksidien päästöistä tulee maantieliikenteestä, kun taas noin 60 prosenttia rikkioksideista tulee energiantuotannosta ja -jakelusta EEA:n jäsenmaissa ja sen yhteistyömaissa. Liike- ja hallintorakennusten sekä julkisten rakennusten ja kotitalouksien osuus PM2.5-hiukkasten ja hiilimonoksidin päästöistä on noin puolet.

On selvää, että monet eri taloussektorit vaikuttavat ilman saastumiseen. Ilmanlaatua koskevien näkökohtien ottaminen huomioon näiden sektoreiden päätöksentekoprosesseissa ei ehkä pääse lehtien otsikoihin, mutta auttaisi varmasti parantamaan Euroopan ilmanlaatua.

Ilmanlaadun julkinen valvonta

Suurten kaupunkialueiden ilmanlaatu erityisesti olympialaisen isäntäkaupungeissa on kuitenkin viime vuosina päässyt kansainvälisiin otsikoihin ja yleisen huomion kohteeksi.

Esimerkiksi Peking on tunnettu niin nopeasti rakennetuista pilvenpiirtäjistään kuin ilmansaasteistaan. Järjestelmällinen saasteiden vähentäminen aloitettiin Pekingissä vuonna 1998 – kolme vuotta ennen kuin se valittiin virallisesti olympialaisten isäntäkaupungiksi. Viranomaiset toteuttivat konkreettisia toimenpiteitä ilmanlaadun parantamiseksi ennen kisoja. Vanhoja takseja ja linja-autoja vaihdettiin uusiin ja saastuttavaa teollisuutta siirrettiin toisaalle tai lopetettiin. Kisoja edeltävinä viikkoina rakennustöitä laitettiin jäihin ja autojen käyttöä rajoitettiin.

Yksi Kiinan johtavista ilmastotutkijoista, professori C.S. Kiang, kertoo ilmanlaadusta Pekingin kisojen aikana seuraavaa: "Kahden ensimmäisen kisapäivän aikana syvälle keuhkoihin tunkeutuvien PM2.5-pienhiukkasten pitoisuus ilmassa oli noin 150mg/m3. Toisena päivänä alkoi sataa, tuulen suunta kääntyi ja PM2.5-hiukkasten määrä laski selvästi ja pysytteli noin 50mg/m3:ssä, mikä on kaksi kertaa niin paljon kuin WHO:n ohjearvo, 25mg/m3."

(c) Rob Ewen | iStock

Samankaltainen keskustelu käytiin Yhdistyneessä kuningaskunnassa ennen vuoden 2012 Lontoon olympialaisia. Tuolloin pohdittiin, olisiko ilmanlaatu riittävän hyvä olympiaurheilijoille, varsinkin maratonjuoksijoille tai pyöräilijöille. Manchesterin yliopiston mukaan Lontoon olympialaiset eivät olleet täysin saasteettomat, mutta saattoivat silti olla viime vuosien saasteettomimmat kisat. Vaikutti siltä, että suotuisa sää ja hyvä suunnittelu auttoivat; saavutus oli varsin hyvä verrattuna vuoden 1952 Lontooseen.

Valitettavasti ilmansaasteongelma ei katoa sen jälkeen kun olympialaisten aiheuttama huomio laantuu. Vuoden 2013 alkupäivinä Peking hukkui jälleen kerran haitallisiin ilmansaasteisiin. Tammikuun 12. päivänä suoritettujen virallisten mittausten mukaan PM2.5-pitoisuudet ylittivät 400 µg/m3, ja epäviralliset lukemat nousivat monin paikoin 800 mg/m3:iin.

Lisätietoja

• Euroopan ympäristökeskuksen raportti 4/2012 - Air quality in Europe - 2012 report (ilmanlaatu Euroopassa – raportti 2012)
• Euroopan ympäristökeskuksen raportti 10/2012 - TERM 2012 - The contribution of transport to air quality (TERM 2012 – liikenteen vaikutus ilmanlaatuun)