seuraava
edellinen
kohdat

Ympäristöongelmia koskevat johtopäätökset

3. Ympäristöongelmia koskevat johtopäätökset


Ilmastonmuutos

Euroopassa ilman vuosikeskilämpötila on noussut 0,3 - 0,6 °C vuodesta 1900. Ilmastomallit ennustavat nousun jatkuvan vuoden 1990 lämpötiloista noin kahdella asteella vuoteen 2100 mennessä. Pohjois-Euroopassa lämpötilan nousu on etelää suurempi. Tämän seurauksena on mahdollista että merenpinta nousee, entistä voimakkaampia myrskyjä esiintyy entistä useammin, samoin esiintyy tulvia ja kuivuutta, ja alueen eläin- ja kasvikunnassa sekä elintarviketuotannossa tapahtuu muutoksia. Näiden seurausten vakavuus riippuu osittain lähivuosina ja -vuosikymmeninä toteutettavien mukauttamistoimenpiteiden laajuudesta.

Jotta varmistettaisiin, että lämpötila nousee enintään 0,1 °C vuosikymmenessä ja että merenpinta nousee enintään kaksi senttiä vuosikymmenessä (väliaikaiset raja-arvot, joiden oletetaan riittävän kestävään kehitykseen), teollisuusmaiden olisi vähennettävä kasvihuonekaasujen (hiilidioksidin, metaanin, typpioksiduulin ja erilaisten halogenoitujen yhdisteiden) päästöjä vähintään 30 - 55 prosentilla vuoden 1990 tasoista vuoteen 2010 mennessä.

Tällaiset vähennykset ovat huomattavasti suuremmat kuin mihin teollisuusmaat sitoutuivat Yhdistyneiden kansakuntien ilmastonmuutoksen puitesopimuksen (United Nations Framework Convention on Climate Change, UNFCCC) sopimuspuolten välisessä kolmannessa konferenssissa Kiotossa joulukuussa 1997. Sopimuspuolet sitoutuivat vähentämään kasvihuonekaasujen päästöjä useimmissa Euroopan maissa kahdeksalla prosentilla vuoden 1990 tasoista vuoteen 2010 mennessä. Eräät KIE-maat sitoutuivat vähentämään kasvihuonekaasuja viisi-kahdeksan prosenttia vuoteen 2010 mennessä vuoteen 1990 verrattuna. Venäjän federaatio ja Ukraina sitoutuivat pitämään päästönsä vuoden 1990 tasolla.

On epävarmaa, saavuttaako EU alkuperäisen, vuonna 1992 asetetun UNFCCC:n mukaisen tavoitteen hiilidioksidipäästöjen (tärkein kasvihuonekaasu) vakauttamisesta vuonna 2000 vuoden 1990 tasolle, koska vuoden 2000 päästöt arvioidaan nykyisin jopa viisi prosenttia vuoden 1990 tasoja korkeammiksi. Lisäksi vastoin Kioton tavoitetta kasvihuonekaasupäästöjen kahdeksan prosentin vähennyksestä vuoteen 2010 mennessä (kuuden kaasun "korin" osalta, hiilidioksidi mukaan lukien), Euroopan yhteisöjen komission uusimmassa "tätä menoa" (esi-Kioto) -vaihtoehdossa hiilidioksidipäästöjen ennustetaan nousevan kahdeksan prosenttia vuosina 1990 - 2010. Suurimman lisäyksen (39 prosenttia) ennakoidaan tapahtuvan liikennesektorilla.

Ehdotusta eräästä avainasemassa olevasta, yhteisön tasolla toteutettavasta toimesta eli energia-/hiiliverosta, ei ole vielä hyväksytty, mutta eräissä Länsi-Euroopan maissa (Itävalta, Tanska, Suomi, Alankomaat, Norja ja Ruotsi) kyseinen veromuoto on jo otettu käyttöön. Lisäksi on olemassa CO2-päästöjen vähentämiseksi muuntyyppisiä toimia, joista muutamia sovelletaan nykyisin eri Euroopan maissa ja EU:ssa. Näihin toimiin kuuluvat energiatehokkuusohjelmat, lämmön ja sähkön yhteistuotantolaitokset, siirtyminen polttoaineissa hiilestä maakaasuun ja/tai puuhun, toimet liikenteen kuljetusmuotojen jakaantumisen muuttamiseksi sekä toimet hiilen sitomiseksi (hiilinieluja kasvattamalla) metsänistutuksen avulla.

Energian käyttö, jossa fossiilisten polttoaineiden käyttö on vallitsevaa, on tärkein vaikuttava tekijä hiilidioksidipäästöissä. Länsi-Euroopassa fossiilisista polttoaineista peräisin olevat hiilidioksidipäästöt vähenivät kolmella prosentilla vuosina 1990 - 1995. Tämä johtui taloudellisesta taantumasta, teollisuuden uudelleenjärjestelyistä Saksassa sekä siitä, että sähköntuotannossa siirryttiin hiilestä maakaasuun. Energiahinnat ovat viimeisen vuosikymmenen aikana pysyneet Länsi-Euroopassa vakaina ja suhteellisen alhaisina aikaisempiin hintoihin verrattuna, joten kannustimet tehokkuuden parantamiseen ovat olleet vähäiset. Energiavaltaisuus (energian loppukulutus BKT-yksikköä kohden) on pudonnut vain yhdellä prosentilla vuodesta 1980.

Energian käytön jakauma muuttui merkittävästi vuosina 1980 - 1995. Energian käyttö liikennesektorilla kasvoi 44 prosentilla, teollisuuden energian käyttö laski kahdeksalla prosentilla, ja muu polttoaineiden käyttö lisääntyi seitsemällä prosentilla. Tämä heijastaa pääasiassa maantieliikenteen kasvua sekä siirtymistä pois energiavaltaisesta raskaasta teollisuudesta. Kokonaisenergiankulutus kasvoi 10 prosenttia vuosina 1985 - 1995.

Ydinenergian osuus koko energiantuotannossa lisääntyi 5 - 15 % Länsi-Euroopassa vuosina 1980 - 1994. Ruotsissa ja Ranskassa ydinenergian osuus on noin 40 prosenttia koko energiatarpeesta.

Itä-Euroopassa fossiilisten polttoaineiden käytöstä johtuvat hiilidioksidipäästöt putosivat 19 prosenttia vuosina 1990 - 1995 pääasiassa taloudellisten muutosten seurauksena. Energian käyttö liikenteessä laski tänä ajanjaksona kolme prosenttia KIE-maissa ja 48 prosenttia IVY-maissa. Teollisuuden energian käyttö putosi 28 prosenttia KIE-maissa ja 38 prosenttia IVY-maissa. KIE-maiden energiavaltaisuus on noin kolminkertainen Länsi-Eurooppaan verrattuna, ja IVY-maissa se on todennäköisesti viisinkertainen, joten mahdollisuudet energian säästöihin ovat huomattavat. Energian käytön "tätä menoa" -perusvaihtoehdossa energian käytön ennakoidaan olevan vuonna 2010 IVY-maissa 11 prosenttia alhaisempi kuin vuonna 1990 ja KIE-maissa neljä prosenttia korkeampi kuin vuonna 1990.

Ydinenergian osuus kokonaisenergiantuotannossa lisääntyi IVY-maissa kahdesta prosentista kuuteen prosenttiin ja KIE-maissa yhdestä prosentista viiteen prosenttiin vuosina 1980 - 1994. Bulgariassa, Liettuassa ja Sloveniassa ydinenergian osuus on noin neljännes kokonaisenergiantarpeesta.

Metaanipäästöt vähenivät KIE- ja IVY-maissa 40 prosentilla vuosina 1980 - 1995. Koko Euroopassa tarvitaan silti huomattavia, erityisesti kaasunjakeluun ja kivihiilen louhintaan liittyviä lisävähennyksiä. Teollisuuden aiheuttamia typpioksiduulipäästöjä samoin kuin mineraalilannoitteiden käyttöä voitaisiin myös edelleen vähentää koko Euroopan alueella.

CFC-yhdisteiden päästöt ovat pudonneet nopeasti huippuarvoista CFC-yhdisteiden tuotannon ja käytön lopettamisen myötä. Niitä korvaavien aineiden, HCFC-yhdisteiden (jotka ovat myös kasvihuonekaasuja), käyttö ja päästöt ovat kuitenkin lisääntymässä samoin kuin vasta melko äskettäin kasvihuonekaasuiksi todettujen SF6:n, HFC-yhdisteiden ja PFC-yhdisteiden käyttö ja päästöt. Nämä kaikki kuuluvat niiden kaasujen "koriin", joiden päästöjen vähennystavoitteista sovittiin Kiotossa.

CO2-päästöt Euroopassa vuosina 1980 - 1995

CO2-päästöt Euroopassa vuosina 1980 - 1995


Lähde: EEA-ETC/AE

Yläilmakehän otsonin väheneminen

Toteutetut kansainväliset toimenpiteet otsonikerroksen suojelemiseksi ovat vähentäneet maailmanlaajuista vuosittaista otsonia vähentävien aineiden tuotantoa 80 - 90 prosentilla niiden maksimiarvoista. Vuosittaiset päästöt ovat myös pudonneet nopeasti. Ilmakehän prosesseissa aikaviiveet ovat kuitenkin sellaiset, ettei kansainvälisten toimenpiteiden vaikutuksia voida vielä nähdä yläilmakehän otsonipitoisuuksissa tai maanpinnalle tulevan ultravioletti-B-säteilyn (UV-B) määrässä.

Kaikkien klooria ja bromia sisältävien otsonia vähentävien yhdisteiden (CFC-yhdisteiden, halonien ja niin edelleen) vaikutuksen oletetaan olevan voimakkaimmillaan stratosfäärissä vuosina 2000 - 2010. Euroopan yläpuolella ilmakehän otsonimäärä putosi 5 prosenttia vuosina 1975 - 1995, jonka seurauksena alailmakehään ja maanpinnalle tuleva UV-B -säteily lisääntyi.

Suuria paikallisia vähennyksiä yläilmakehän otsonin pitoisuuksissa on havaittu viime aikoina arktisilla alueilla keväisin. Esimerkiksi pohjoisnavalla maaliskuussa 1997 otsonin kokonaismäärä laski 40 prosenttia tavanomaisesta arvostaan. Nämä vähennykset ovat samankaltaisia mutteivät yhtä vakavia kuin Etelämantereella havaitut, ja ne korostavat otsonikerroksen heikkenemiseen kohdistuvan jatkuvan poliittisen huomion tarvetta.

Vuosikymmeniä kestävää otsonikerroksen ennalleen palautumista voitaisiin nopeuttaa kiirehtimällä HCFC-yhdisteiden ja metyylibromidin käytöstä poistoa, varmistamalla varastoissa ja muualla olevien CFC-yhdisteiden ja halonien turvallinen hävittäminen sekä estämällä otsonia vähentävien aineiden salakuljetus.

Otsonia vähentävät aineet yläilmakehässä vuosina 1950 - 2100

Otsonia vähentävät aineet yläilmakehässä vuosina 1950 - 2100

Lähde: RIVM, alustavat tiedot WMO:n vuoden 1998 otsoniarvioinnista.


Happamoituminen

Rikkidioksidi- ja ammoniakkipäästöistä sekä typen oksidien päästöistä aiheutuvan happaman laskeuman vaikutukset makeisiin vesiin ovat vähentyneet jonkin verran Dobris-arvioinnin jälkeen, mistä on monin paikoin ollut osoituksena selkärangattomien lajistossa tapahtunut osittainen elpyminen. Monien metsien elinvoima on yhä heikkenemässä, mihin happaman laskeuman pitkäaikaiset vaikutukset maaperään voivat olla osatekijöinä vaikka nämä vauriot eivät välttämättä liitykään happamoitumiseen. Herkillä alueilla happamoituminen johtaa alumiinin ja raskasmetallien lisääntyvään kulkeutumiseen, mikä aiheuttaa pohjavesien pilaantumista.

Happamoittavien aineiden laskeumat ovat vähentyneet noin vuodesta 1985 alkaen. Kriittiset kuormitukset (laskeumatasot, joiden ylittyessä on odotettavissa pitkäaikaisia haittavaikutuksia) ylitetään kuitenkin yhä noin 10 prosentilla Euroopan maa-alueesta, pääasiassa Pohjois- ja Keski-Euroopassa.

Rikkidioksidipäästöt puolittuivat Euroopassa vuosien 1980 ja 1995 välillä. Typpipäästöjen kokonaismäärä (typen oksidit ja ammoniakki), joka pysyi suurin piirtein vakiona vuosina 1980 - 1990, putosi noin 15 prosenttia vuosina 1990 - 1995. Suurimmat vähennykset tapahtuivat KIE- ja IVY-maissa.

Liikenteestä on tullut suurin typen oksidien päästölähde; sen osuus oli 60 prosenttia kokonaismäärästä vuonna 1995. Vuosina 1980 - 1994 tavaraliikenne maanteillä kasvoi 54 prosenttia, vuosina 1985 - 1995 henkilöliikenne maanteillä 46 prosenttia ja lentomatkustus 67 prosenttia.

Länsi-Euroopassa pakokaasukatalysaattoreiden käyttöönotto on vähentänyt liikenteen päästöjä. Tällaisten toimenpiteiden vaikutukset näkyvät kuitenkin melko hitaasti, koska ajoneuvokanta vaihtuu hitaasti. Lisävähennykset edellyttävät todennäköisesti polttoaineiden ja ajoneuvojen verotusta koskevia toimia.

KIE- ja IVY-maissa yksityisautoilussa on merkittävä kasvumahdollisuus, mutta näissä maissa on huomattavat mahdollisuudet myös liikennesektorin energian hyötysuhteen parantamiseen.

Happamoitumisen torjuntatoimet ovat onnistuneet vain osittain:

  • Maasta toiseen kaukokulkeutuvien ilman epäpuhtauksien yleissopimuksen (CLRTAP) pöytäkirjaan kirjattu typen oksideja koskeva tavoite päästöjen vakauttamisesta vuoden 1987 tasolle vuoteen 1994 mennessä saavutettiin yleisesti Euroopassa, muttei kaikkien 21 sopimuspuolen osalta. Eräät näistä sopimuspuolista, samoin kuin eräät sopimuksen ulkopuolella olevat tahot, saivat kuitenkin aikaan huomattavia vähennyksiä.
  • Euroopan komission viidennessä ympäristöohjelmassa (5EAP) tähdätään typen oksideissa 30 prosentin päästövähennykseen vuosina 1990 - 2000. Vuoteen 1995 mennessä saavutettiin vain kahdeksan prosentin vähennys, joten on epätodennäköistä, että vuoden 2000 tavoite saavutetaan.

Monisaastuke-monivaikutuspöytäkirjan oletetaan valmistuvan vuonna 1999. Tarkoituksena on asettaa kustannustehokkaalla tavalla uudet kansalliset päästökatot happamoittaville aineille ja NMVOC:ille.

  • Ensimmäisen CLRTAP-pöytäkirjan tavoitteen rikin osalta - päästöjen vähentäminen 30 prosentilla vuonna 1993 vuoteen 1980 verrattuna - saavuttivat kaikki 21 pöytäkirjan sopimuspuolta sekä viisi sopimuksen piiriin kuulumatonta osapuolta. Monet Euroopan maat (esimerkiksi Portugali ja Kreikka) eivät kuitenkaan vähentäneet rikkipäästöjään tänä ajanjaksona yhtä paljon. Toisessa rikkipöytäkirjassa mainitun välitavoitteen saavuttaminen vuoteen 2000 mennessä on epätodennäköisempää, joten lisätoimia tarvitaan sen pitkän aikavälin tavoitteen saavuttamiseksi. Tällä tavoitteella tarkoitetaan sitä, ettei kriittisiä kuormituksia ylitetä.
  • Viidennen ympäristöohjelman tavoite rikkidioksidin osalta - 35 prosentin vähennys vuoden 1985 päästöistä vuoteen 2000 mennessä - saavutettiin EU:ssa kokonaisuudessaan vuonna 1995 (40 prosentin kokonaisvähennys) samoin kuin useimmissa jäsenvaltioissa.

Toiseen CLRTAP-rikkipöytäkirjaan kirjatun pitkän aikavälin tavoitteen saavuttamiseksi tähtääviä lisätoimenpiteitä kehitellään EU:ssa viidennen ympäristöohjelman mukaisesti. Toimenpiteisiin kuuluvat öljytuotteiden rikkipitoisuuden alentaminen, suurten polttolaitosten päästöjen vähentäminen sekä maantieajoneuvojen päästörajojen asettaminen. Nyt tarkasteltavana olevan EU:n happamoitumisstrategian välitavoite on 55 prosentin vähennys typen oksidien päästöissä vuosina 1990 - 2000. Erityistä huomiota on kiinnitettävä liikennesektorin päästöihin, jos tämä tavoite halutaan saavuttaa.

Alue, jolla rikin ja typen kriittinen kuormitus ylitetään

Alue, jolla rikin ja typen kriittinen kuormitus ylitetään

Lähde: EMEP/MSC/W ja KIE-maat


Alailmakehän otsoni

Alailmakehän otsonipitoisuudet (maanpinnasta 10-15 kilometrin korkeuteen) ovat Euroopan yläpuolella tavallisesti kolmin- tai nelinkertaiset verrattuna ennen teollistumista vallinneeseen tilanteeseen. Tämä johtuu pääasiassa teollisuuden ja ajoneuvojen typen oksidipäästöjen hyvin suuresta kasvusta 1950-luvun jälkeen. Vuosien välinen meteorologinen vaihtelu estää arvioimasta otsoniepisodien esiintymisen trendiä.

Ihmisten terveyden, kasvillisuuden ja ekosysteemien suojelemiseksi asetettuja pitoisuuksien kynnysarvoja ylitetään jatkuvasti useimmissa Euroopan maissa. Terveydellisen kynnysarvon ylittävä otsonipitoisuus voi olla syynä noin 700 sairaalakäynnissä EU:n alueella vuoden 1995 maaliskuun ja lokakuun välisenä ajanjaksona (näistä 75 prosenttia Ranskassa, Italiassa ja Saksassa). Arviolta 330 miljoonaa ihmistä EU:n alueella voi altistua vähintään yhdelle kynnysarvon ylittymiselle vuodessa.

Kasvillisuuden suojelemiseksi asetettu kynnysarvo ylitettiin useimmissa EU-maissa vuonna 1995. Monet maat ilmoittivat yli 150 päivänä esiintyneistä arvojen ylityksistä joillakin alueilla. Samana vuonna lähes kaikilla EU:n metsäalueilla ja viljelyskelpoisilla maa-alueilla tapahtui ylittymisiä.

Tärkeimpien otsonia muodostavien aineiden, eli typen oksidit ja NMVOC, päästöt lisääntyivät 1980-luvun lopulle saakka, kunnes ne sitten laskivat 14 prosenttia vuosina 1990 - 1994. Liikenne on typen oksidien tärkein aiheuttaja. Liikenne on myös tärkein NMVOC-päästöjen aiheuttaja Länsi-Euroopassa kun taas KIE- ja IVY-maissa teollisuus on suurin osatekijä.

Maasta toiseen kaukokulkeutuvien ilman epäpuhtauksien yleissopimuksessa ja viidennessä ympäristöohjelmassa asetettujen typen oksidipäästöjä koskevien tavoitteiden saavuttaminen johtaisi otsonin huippupitoisuuksien pienenemiseen vain 5 - 10 prosentilla.

Pitkän aikavälin tavoitteen saavuttaminen, mikä tarkoittaa sitä, ettei kynnysarvoja ylitetä, riippuu ratkaisevasti yleisestä alailmakehän otsonin pitoisuuksien pienenemisestä. Tämä edellyttää otsonia muodostavien aineiden (typen oksidien ja NMVOC:in) päästöihin vaikuttavia toimenpiteitä koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Ensimmäiseksi on asetettava uuden monisaastuke-monivaikutuspöytäkirjan nojalla tiukemmat kansalliset päästökatot.

Otsonin korkeimmat vuorokausipitoisuudet kesäaikana

Otsonin korkeimmat vuorokausipitoisuudet kesäaikana

Lähde: EEA-ETC/AQ

Kemikaalit

Länsi-Euroopan kemianteollisuus on jatkanut kasvuaan Dobris-arvioinnin jälkeen tuotannon kasvaessa vuodesta 1993 alkaen BKT:tä nopeammin. Tuotanto KIE- ja IVY-maissa on pudonnut merkittävästi vuoden 1989 jälkeen BKT:n laskun myötä, mutta vuoden 1993 jälkeen tuotanto on osittain elpynyt muutamissa maissa. Lopputuloksena tästä on se, että kemikaalivirran osuus taloudessa on kasvanut koko Euroopassa.

Tiedot päästöistä ovat niukat, mutta kemikaalit ovat levinneet kaikkialle ympäristöön, ihmis- ja eläinkudokset mukaan lukien. Eurooppalaisessa kemiallisten aineiden luettelossa (European Inventory of Existing Chemical Substances) on yli 100 000 kemiallista yhdistettä. Aiheutuva uhka on monen kemikaalin osalta yhä epäselvä, sillä tiedot niiden pitoisuuksista, kulkeutumistavoista ja kertymistaipumuksista ympäristössä ovat puutteelliset samoin kuin tiedot vaikutuksista ihmisiin ja muihin elämän muotoihin.

Jonkin verran tietoa on kuitenkin saatavilla – esimerkiksi raskasmetalleista ja hitaasti hajoavista orgaanisista yhdisteistä (Persistent Organic Pollutants, POP). Vaikka eräiden näiden aineiden päästöt ovat vähenemässä, pitoisuudet ympäristössä pysyvät huolenaiheina, erityisesti eräillä hyvin saastuneilla alueilla ja nielualueilla kuten arktiset alueet ja Itämeri. Vaikka joitakin hyvin tunnettuja POP-aineita poistetaan jatkuvasti käytöstä, tuotetaan samanaikaisesti suuria määriä monia muita, ominaisuuksiltaan vastaavia aineita.

Viime aikoina huolta ovat aiheuttaneet niin kutsutut "hormonitoimintaa häiritsevät kemikaalit" - POP:t ja eräät orgaaniset metalliyhdisteet - erityisesti siksi, että ne aiheuttavat mahdollisesti eläinten ja ihmisten lisääntymishäiriöitä. Vaikka esimerkkejä tällaisista vaikutuksista merieläimiin onkin, näiden vaikutusten perusteella ei toistaiseksi ole voitu osoittaa syy-seuraus-suhdetta kyseisten kemikaalien ja ihmisen lisääntymiseen liittyvien terveysvaikutusten välillä.

Lukuisten mahdollisesti vaarallisten, käytössä olevien kemikaalien toksisuuden arviointiin liittyvien vaikeuksien ja kustannusten vuoksi, ja erityisesti niiden kemikaalien osalta, joilla on mahdollisia lisääntymiseen liittyviä ja neurotoksikologisia vaikutuksia, muutamissa nykyisissä toimintastrategioissa – kuten Pohjanmeren suojelua koskevassa OSPAR-sopimuksessa – pyritään nyt vähentämään kemikaalien aiheuttamaa "kasautumista" ympäristöön vähentämällä niiden käyttöä ja päästöjä tai lopettamalla niiden käyttö kokonaan. UNECE:n odotetaan viimeistelevän vuonna 1998 kaksi uutta pöytäkirjaa, jotka koskevat kolmen raskasmetallin ja 16 POP-aineen päästöjä ilmaan maasta toiseen kaukokulkeutuvien ilman epäpuhtauksien yleissopimuksen mukaisesti.

Dobris-arvioinnin jälkeen on tehty muutamia uusia kansallisia ja kansainvälisiä aloitteita kemikaalien mahdollisten vaikutusten vähentämiseksi ympäristössä, mukaan lukien vapaaehtoiset vähennysohjelmat, tiettyjen kemikaalien verotustoimet sekä tarjoamalla julkinen pääsy tietoihin, kuten yhdysvaltalaiseen vaarallisten päästöjen rekisteriin (Toxic Release Inventory) EU:n ympäristön pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen yhtenäistämiseksi annetun direktiivin mukaisesti. Näitä välineitä voidaan käyttää entistä laajemmin Euroopan kaikissa osissa.

Bensiinin lyijypäästöjen väheneminen, 1990-1996

Bensiinin lyijypäästöjen väheneminen, 1990-1996

Lähde: Tanskan EPA

Jätteet

OECD:n Euroopan alueella ilmoitettu syntyneen jätteen kokonaismäärä kasvoi lähes 10 prosentilla vuosina 1990 - 1995. Osa näennäisestä kasvusta saattaa kuitenkin johtua jätteiden parantuneesta seurannasta ja ilmoitusmenettelystä. Epäyhtenäiset käytännöt ja epätäydellinen tietojen kerääminen vaikeuttavat jatkuvasti kehityksen seurantaa ja jätepolitiikan aloitteiden kohdentamisen parantamista koko Euroopassa.

Yhdyskuntajätteen määrän arvioidaan lisääntyneen 11 prosentilla OECD:n Euroopan maissa vuosina 1990 - 1995. Yhdyskuntajätettä syntyi vuonna 1995 noin 200 miljoonaa tonnia, mikä vastaa 420 kiloa henkeä kohden vuodessa. Tiedot KIE- ja IVY-maiden yhdyskuntajätteistä eivät ole riittävän tarkkoja, jotta vallitsevaa suuntausta voitaisiin määritellä.

Saksan ja Ranskan osuus oli suurin noin 42 miljoonan tonnin vaarallisen jätteen vuosittaisesta määrästä, jonka OECD:n Euroopan maat ilmoittivat vuoden 1994 tienoilla. Venäjän federaation osuus oli noin kaksi kolmasosaa Itä-Euroopan alueella 1990-luvun alkupuoliskolla vuosittain syntyneestä 30 miljoonan tonnin suuruisesta vaarallisen jätteen määrästä. Määrittelyerojen takia nämä määrät ovat vain viitteellisiä.

Jätehuollossa on edelleen käytössä useimmissa maissa halvin mahdollinen vaihtoehto: kaatopaikat. Kaatopaikoista aiheutuvat kustannukset sisältävät kuitenkin harvoin kaikki kustannukset (sulkemisen jälkeiset kustannukset puuttuvat usein) eräissä maissa (esimerkiksi Itävallassa, Tanskassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa) käytössä olevista jäteveroista huolimatta. Jätteiden syntymisen ehkäiseminen ja niiden määrän minimoiminen tunnustetaan yhä laajemmin ympäristön kannalta kaatopaikkoja paremmiksi ratkaisuiksi jätehuoltoon. Kaikissa jätevirroissa, erityisesti vaarallisten jätteiden kohdalla, olisi hyötyä säästävämmän teknologian laajemmasta soveltamisesta sekä jätteiden syntymistä estävistä toimenpiteistä. Kierrätys lisääntyy maissa, joiden jätehuollolla on vahva infrastruktuuri.

Monissa KIE- ja IVY-maissa ongelmana on heikko jätehuollon perinne ja jätteen syntymisen lisääntyminen. Jätehuolto edellyttää näissä maissa nykyistä parempaa strategista suunnittelua ja entistä enemmän investointeja. Painopisteisiin kuuluvat yhdyskuntajätehuollon parantaminen jätteiden lajittelua tehostamalla ja nykyistä paremmalla kaatopaikkojen hoidolla, kierrätysaloitteiden tekeminen paikallisella tasolla sekä kustannuksiltaan edullisten toimien toteuttaminen maaperän saastumisen estämiseksi.

Luonnonvarojen kestävään käyttöön sitoutumisen ja ympäristövahinkojen minimoimisen sekä "saastuttaja maksaa -periaatteen" ja "läheisyysperiaatteen" noudattamisen myötä EU on luonut laajalle ulottuvia lainsäädännöllisiä keinoja kansallisen jätteitä koskevan lainsäädännön yhdenmukaistamiseksi ja edistämiseksi. Eräissä Keski-Euroopan maissa on alettu noudattaa samanlaisia lähestymistapoja EU:hun jäseneksi liittymisen kannustamana. Jätelainsäädäntö on silti yhä heikosti kehittynyttä useimmissa muissa KIE- ja IVY-maissa.

Jätehuollon eri keinojen käytön yleisyys

Jätehuollon eri keinojen käytön yleisyys

Lähde: EEA

Biologinen monimuotoisuus

Euroopan luonnonvaraisiin lajeihin kohdistuva uhka on edelleen vakava, ja vähenevien lajien lukumäärä kasvaa. Monissa maissa jopa puolet tunnetuista selkärankaisten lajeista on uhanalaisia.

Yli kolmanneksessa Euroopan lintulajeista on havaittu vähenemistä, vakavimmin Luoteis- ja Keski-Euroopassa. Tämä johtuu pääasiassa niiden asuinalueille kohdistuneista tuhoista, joita ovat aiheuttaneet muutokset maankäytössä erityisesti maa- ja metsätalouden tehostumisen, infrastruktuurien kehittymisen voimistumisen, vedenoton ja saastumisen seurauksena.

Ihmisen toimintaan sopeutuneiden eläinlajien kannat kuitenkin kasvavat, samoin eräät korkeita ravinne- tai happopitoisuuksia sietävät kasvilajit leviävät. Pesivien lintujen määrä on lisääntynyt alueilla, joilla harjoitetaan luonnonmukaista maataloutta. Vieraiden lajien istuttaminen aiheuttaa ongelmia merien, sisävesien ja maa-alueiden kasvuympäristöissä.

Kosteikkojen häviäminen on suurinta Etelä-Euroopassa, mutta huomattavaa häviämistä tapahtuu myös monilla maatalous- ja taajama-alueilla Luoteis- ja Keski-Euroopassa. Suurimpina syinä ovat maan otto viljelykseen tai muuhun käyttöön, pilaantuminen, maankuivatus, virkistyskäyttö ja kaupungistuminen. Eräät suuret ja monet pienet jokien, järvien, suo- ja rämealueiden kunnostushankkeet ovat jossain määrin tasapainottaneet näitä menetyksiä.

Hiekkadyynialueet ovat pienentyneet 40 prosentilla tällä vuosisadalla, pääasiassa Euroopan länsirannoilta; kolmannes on kadonnut 1970-luvun puolivälin jälkeen. Suurimpia syitä ovat olleet kaupungistuminen, virkistyskäyttö ja metsänistutus.

Metsien kokonaisalueen osuus kasvaa samoin kuin puuaineksen määrä. "Laajaperäistä" metsänhoitoa, joka oli aikaisemmin yleisin metsänhoitomuoto, korvataan edelleen voimaperäisemmällä ja yhdenmukaisemmalla hoidolla. Eksoottisten lajien käyttö kasvaa. Vanhojen luonnontilaisten ja luonnontilaisten kaltaisten metsämaiden häviäminen jatkuu voimakkaana. Suurin osa vanhoista ja lähes koskemattomista metsistä löytyy nykyisin KIE- ja IVY-maista, vaikka pienempiä alueita on muuallakin. Metsäpalot ovat yhä ongelma Välimeren ympäristössä vaikka palaneiden alueiden koko onkin pienentynyt. Metsänhoidossa ja metsän käytössä ollaan siirtymässä kestävän metsätalouden mukaiseen käytäntöön, mutta yleiset vaikutukset biologiseen monimuotoisuuteen jäävät nähtäviksi.

Koska maataloudesta on tullut yhä voimaperäisempää ja metsänistutus on yhä jatkunut heikkosatoisilla alueilla, lähes luonnontilaiset maatalouden kasvuympäristöt, kuten niityt, katoavat tai muuttuvat nopeasti. Näitä kasvuympäristöjä esiintyi aikaisemmin Euroopassa hyvin laajalla alueella. Tuolloin käytettiin laajaperäistä maataloutta, ja ravinteiden käyttö oli vähäistä. Nyt rasitteena on ylenmääräinen ravinteiden käyttö ja happamoituminen. Kasvuympäristöjen usein hyvin monipuolisen kasviston ja eläimistön hävitessä avointen maisema-alueiden luonnollinen biologinen monimuotoisuus on vähentynyt selkeästi.

Kaikissa maissa on toteutettu suuri määrä aloitteita ja otettu käyttöön lainsäädännöllisiä keinoja lajien ja kasvuympäristöjen suojelemiseksi kasainvälisesti ja kansallisesti. Nämä toimet ovat johtaneet huomattavien maa- ja merialueiden suojeluun ja lukuisia lajeja ja kasvuympäristöjä on pelastettu. Toimien toteuttaminen on usein vaikeaa ja hidasta, eikä niiden avulla ole pystytty vastustamaan yleistä huononemista. Eurooppalaisella tasolla EU:n Natura 2000 -alueiden verkosto sekä muuta Eurooppaa koskeva Bernin yleissopimuksen mukainen EMERALD-verkosto ovat tällä hetkellä tärkeimmät aloitteet.

Yleisesti ottaen biologisen monimuotoisuuden säilyttämistä on usein pidetty vähemmän tärkeänä kuin siihen eniten vaikuttavilla sektoreilla saavutettuja lyhyen aikavälin taloudellisia tai yhteiskunnallisia etuja. Suuri hankaluus suojelutavoitteiden turvaamisessa on edelleen tarve sisällyttää muiden sektorien toimintaan biologisen monimuotoisuuden huomioon ottaminen . Toimenpiteiden ja ohjelmien strategiset ympäristöarvioinnit yhdessä luontoa suojelevien keinojen kanssa voivat olla tärkeitä välineitä edistettäessä biologisen monimuotoisuuden huomioon ottamista.

Lintukantojen kehitys

Lintukantojen kehitys

Lähde: EEA-ETC/NC

Sisävedet

Kokonaisvedenotto on yleisesti vähentynyt monissa maissa vuoden 1980 jälkeen. Useimmissa maissa teollisuuden vedenotto on vähentynyt hitaasti vuodesta 1980 kun on siirrytty pois paljon vettä käyttävästä teollisuudesta, tekniikka on kehittynyt ja kierrätys on lisääntynyt. Taajama-alueilla kysyntä voi yhä kuitenkin ylittää tarjonnan, ja lähitulevaisuudessa voi esiintyä vesipulaa. Myös ilmastonmuutokset voivat vaikuttaa tulevaisuuden vesivaroihin.

Pääasiassa kastelun vuoksi maatalous on tärkein vedenkäyttäjä Välimeren maissa. Kastelualueen laajuus samoin kuin kasteluun tarvittavan veden määrä on kasvanut tasaisesti vuodesta 1980. Etelä-Euroopan maissa 60 prosenttia veden kokonaismäärästä käytetään kasteluun. Eräillä alueilla pohjaveden otto ylittää sen imeytymisnopeuden, mikä aiheuttaa pohjaveden pinnan laskua, kosteikkojen häviämistä ja meriveden tunkeutumista. Keinot vedenkysynnän rajoittamiseksi tulevaisuudessa ovat parannukset vedenkäytön tehokkuudessa, hintaohjaus ja maatalouspolitiikka.

EU:n vedenlaadulle asettamista tavoitteista ja Keski- ja Itä-Euroopan ympäristöohjelmassa veden laatuun kohdistetusta huomiosta huolimatta jokivesien laadussa ei ole tapahtunut yleistä paranemista vuosista 1989/1990 lähtien. Euroopan maat raportoivat erilaisesta kehityksestä jossa ei näy maantieteellistä yhtenäisyyttä. Vakavimmin saastuneissa joissa on tapahtunut kuitenkin jonkin verran paranemista 1970-luvun jälkeen.

Fosfori ja typpi rehevöittävät edelleen pintavesiä. Parannukset jätevesien käsittelyssä sekä vähennykset suurteollisuuden päästöissä vuosina 1980 - 1995 johtivat siihen, että fosforin kokonaispäästöt jokiin vähenivät 40 - 60 prosentilla useissa maissa.

Pintavesien fosforipitoisuudet pienenivät merkittävästi erityisesti siellä, missä vaikutukset olivat aikaisemmin olleet pahimmat. Vesien laadun odotetaan paranevan palautumisajan jälkeen, erityisesti järvissä, mutta vasta useamman vuoden kuluttua. Noin neljänneksessä jokien seurantapaikoista fosforipitoisuudet ovat yhä noin kymmenkertaisia hyvälaatuiseen veteen verrattuna. Typpi, jonka päälähteenä on maatalous, ei ole yhtä suuri ongelma joissa, mutta se voi aiheuttaa ongelmia kulkeutuessaan mereen. Näin ollen tarvitaan päästöjen lisävalvontaa meriympäristön suojelemiseksi.

Maataloudesta peräisin olevien nitraatti- ja torjunta-ainepitoisuuksien nousu vaikuttaa pohjaveden laatuun. Nitraattipitoisuudet ovat alhaiset Pohjois-Euroopassa, mutta korkeat useissa Länsi- ja Itä-Euroopan maissa, joissa EU:n suurimmat sallitut pitoisuudet ylitetään usein.

Torjunta-aineiden käyttö väheni EU:ssa vuosina 1985 - 1995. Tämä ei välttämättä merkitse ympäristövaikutusten vähenemistä, sillä käytössä olevien torjunta-aineiden valikoima on muuttunut. Eräiden torjunta-aineiden pitoisuudet pohjavesissä ylittävät usein EU:n suurimmat sallitut pitoisuudet. Monet maat ovat ilmoittaneet myös merkittävästä raskasmetallien, hiilivetyjen ja kloorattujen hiilivetyjen aiheuttamasta pilaantumisesta.

Yhdennetty politiikka sisävesien suojelemiseksi on käytössä monilla Euroopan alueilla, esimerkiksi Pohjanmeren, Itämeren, Reinin, Elben ja Tonavan ympäristössä. Vaikka paljon on saavutettu, ympäristö- ja talouspolitiikkojen entistä parempi yhdentäminen jää tulevaisuuden haasteeksi.

Erityisesti maatalouspolitiikka on avainasemassa hajakuormituslähteistä peräisin olevan kuormituksen taltuttamisessa, mutta kuormitukseen vaikuttaminen on edelleen sekä teknisesti että poliittisesti vaikeaa. Vaikka Euroopan unionin yhteisen maatalouspolitiikan mukaisia uudistuksia hyödynnetään ravinnekuormituksen vähentämistä koskevien toimien yhdentämiseksi, on tehtävä vielä enemmän. On esimerkiksi varmistettava, että toimenpiteistä, kuten maanviljelysmaan kesannoinnista, saadaan ympäristöllisesti paras mahdollinen hyöty.

EU:n yhdyskuntajäteveden käsittelystä annetun direktiivin ja nitraattidirektiivin avulla pitäisi saada aikaan olennaisia laatuparannuksia, mutta niiden onnistuminen riippuu siitä, miten laajoja alueita jäsenvaltiot nimeävät herkiksi alueiksi ja pilaantumisalttiiksi vyöhykkeiksi. Ehdotus veden kehysdirektiiviksi edellyttää hoito- ja parannusohjelmien yhdistämistä. Jos tämä toteutetaan koko EU:ssa riittävän yhtenäisestiisesti, niin direktiivin pitäisi johtaa yhdessä kysynnän hallinnan kanssa merkittäviin vedenlaadun parannuksiin ja vesivarojen kestävään hoitoon .

Makean veden saatavuus Euroopassa

Makean veden saatavuus Euroopassa

Lähde: Eurostat, OECD, Institute of Hydrology


Meri- ja rannikkoympäristö

Uhanalaisimmat meret ovat Pohjanmeri (ylikalastus, korkeat ravinne- ja saastepitoisuudet), Pyreneiden merialue (eli Atlantin valtameri Itä-Atlantin mannerjalustan kohdalla, Biskajanlahti mukaan lukien: ylikalastus, raskasmetallit), Välimeri (paikallisesti korkeat ravinnepitoisuudet, rannikoihin kohdistuva kova paine, ylikalastus), Mustameri (ylikalastus, ravinnepitoisuuksien nopea nousu) ja Itämeri (korkeat ravinnepitoisuudet, saasteet, ylikalastus).

Rehevöityminen, joka johtuu pääasiassa maatalouden ravinneylimääristä, on suuri huolenaihe monien Euroopan merien joillakin alueilla. Ravinnepitoisuudet ovat yleisesti ottaen samalla tasolla kuin 1990-luvun alussa. Typpipäästöjen lisääntyminen ja niiden pitoisuudet merivedessä eräillä Euroopan länsirannikoilla näyttävät vastaavan vuosien 1994 - 1996 korkeita sademääriä ja tulvia. Useimmissa muissa merissä ei voitu todeta selviä trendejä ravinnepitoisuuksissa. Mustanmeren ravinnepitoisuudet, jotka olivat peräisin pääasiassa Tonavan valuma-alueelta, kylläkin nousivat noin kymmenkertaisiksi vuosina 1960 - 1992.

Ihmisen tuottamien kemikaalien aiheuttama sedimenttien sekä eläin- ja kasvikunnan saastuminen näyttää olevan yleistä lähes kaikissa Euroopan merissä. Tietoja on ollut vain rajoitetusti saatavana, ja saatu tieto on koskenut pääosin Länsi- ja Luoteis-Eurooppaa. Kohonneita (luonnollisten tausta-arvojen yläpuolella olevia) raskasmetallien ja PCB-yhdisteiden pitoisuuksia on löydetty kaloista ja sedimenteistä, ja arvot ovat olleet korkeita lähellä pistelähteitä. Näiden aineiden kertyminen voi uhata ekosysteemejä ja ihmisten terveyttä (kuten kemikaaleja koskevassa kappaleessa esitettiin).

Kokonaiskuva öljyn aiheuttamasta saastumisesta on hyvin hajanainen, eikä luotettavaa arviota yleisistä kehityslinjoista voida tehdä. Pääasialliset lähteet sijaitsevat maa-alueilla, joista kulkeutuminen meriin tapahtuu jokien välityksellä. Vaikka öljyvahinkojen vuosittainen määrä onkin vähenemässä, aiheuttavat pienet vahingot ja satunnaiset suuret vahingot vilkkailla vesiliikenteen vyöhykkeillä merkittävää paikallista vahinkoa pääasiassa siten, että rannat ja merilinnut likaantuvat ja äyriäisten sekä nilviäisten saaliit ja kalansaaliit pienenevät. Mitään todistetta ei kuitenkaan ole suurien tai jatkuvien öljyvahinkojen meriekosysteemeille aiheuttamista peruuttamattomista haitoista.

Monia meriä ylikalastetaan voimakkaasti. Erityisen vakavia ongelmia esiintyy Pohjanmerellä, Pyreneiden merialueilla, Välimerellä ja Mustallamerellä. Kalastusalusten ylikapasiteetti on huomattava, ja tähän kapasiteettiin tarvittaisiin 40 prosentin vähennys, jotta kapasiteetti vastaisi olemassa olevia kalavaroja.

Typpi- ja fosforipäästöt

Typpi- ja fosforipäästöt

Lähde: EEA - ETC/MC

Maaperän laadun huononeminen

Länsi-Euroopassa on todettu yli 300 000 saastuneiksi epäiltyä maa-aluetta, ja arvioitu kokonaismäärä Euroopassa on paljon suurempi.

Vaikka Euroopan ympäristöohjelmassa edellytetään saastuneiden maa-alueiden selvittämistä, täydellinen kokonaiskuva monista maista puuttuu yhä. Ongelman laajuutta on vaikea arvioida, sillä sovitut määritelmät puuttuvat. Euroopan komissio on valmistelemassa valkoista kirjaa oikeudellisesta vastuusta ympäristökysymyksissä (White Paper on environmental liability), jonka seurantatoimet saattavat edellyttää sovittuja määritelmiä. Useimmat Länsi-Euroopan maat ovat ottaneet käyttöön säännöstöjä, joiden tarkoituksena on tulevien tapausten ehkäiseminen ja nykyisten saastuneiden alueiden puhdistaminen.

Itä-Euroopassa maaperän saastuminen hylättyjen sotilastukikohtien ympäristössä aiheuttaa vakavimman vaaran. Useimmat tämän alueen maat ovat aloittaneet kyseisten ongelmien arvioinnin. Monien KIE- ja IVY-maiden on kuitenkin yhä kehitettävä tarvittavaa säännöstöä ja talouspuitteita saastuneiden maa-alueiden käsittelemiseksi.

Toinen vakava ongelma on maaperän käytöstä poistuminen rakentamisen vaikutuksesta, esimerkiksi teollisuusalueiden ja liikenteen infrastruktuurin takia, mikä vähentää tulevien sukupolvien maankäytön mahdollisuuksia.

Maaperän eroosio on lisääntymässä. Noin 115 miljoonan hehtaarin alue kärsii vesieroosiosta ja 42 miljoonan hehtaarin alue tuulieroosiosta. Ongelma on suurin Välimeren alueella herkkien ympäristöolosuhteiden takia, mutta ongelmia esiintyy myös useimmissa Euroopan maissa. Maa-alueen hylkääminen ja metsäpalot tehostavat maaperän eroosiota, erityisesti reuna-alueilla. Strategiat, kuten metsänistutus kiihtyvän maaperän eroosion voittamiseksi, puuttuvat monilta alueilta.

Maaperän suolaantumista tapahtuu lähes neljän miljoonan hehtaarin alueella, pääasiassa Välimeren ja Itä-Euroopan maissa. Suurimpia syitä ovat vesivarojen liikakäyttö maataloudessa käytetyn kastelun seurauksena, väestönkasvu, teollisuuden ja yhdyskuntien kehitys sekä matkailun lisääntyminen rannikkoalueilla. Tärkeimmät vaikutukset viljelyalueilla näkyvät pienempinä satoina ja jopa kokonaisina sadonmenetyksinä. Monista maista puuttuu strategia maaperän suolaantumisen estämiseksi.

Maaperän eroosio ja suolaantuminen ovat lisänneet aavikoitumisen vaaraa haavoittuvimmilla alueilla, erityisesti Välimeren alueella. Aavikoitumisen laajuutta ja vakavuutta koskevat tiedot ovat rajalliset; lisätyötä tarvitaan ehkäisevien strategioiden luomiseksi, mahdollisesti Yhdistyneiden kansakuntien aavikoitumisen estämistä koskevan yleissopimuksen puitteissa.

Käytettävissä olevat tiedot saastuneista ja saastuneiksi epäillyistä maa-alueista


Teollisuusalueet Kaatopaikat Sotilas- alueet Saastuneiksi epäillyt Saastuneet alueet

luovuttu

käytössä

luovuttu

käytössä

todettu

arvio määrästä

todettu

arvio määrästä
Albania
  •  
  •  
  •  
  •  
78
Itävalta
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
28.000 ~80.000 135 ~1.500
Belg/Fl.
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
4.583 ~9.000
Belg/Wa.
  •  
  •  
  •  
  •  
1.000 5.500 60
Tanska
  •  
  •  
  •  
  •  
37.000 ~40.000 3.673 ~14.000
Eesti
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
~755
Suomi
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
10.396 25.000 1.200
Ranska
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
300.000 895
Saksa
  •  
  •  
  •  
  •  
191.000 ~240.000
Unkari
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
600 10.000
Unkari
  •  
  •  
  •  
  •  
8.873 1.251
Liettua
  •  
  •  
  •  
  •  
~1.700
Luxemburg
  •  
  •  
616 175
Alankom.
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
110.000
-120.000
Norja
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
2.300
Espanja
  •  
  •  
  •  
  •  
4.902 370
Ruotsi
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
7.000 2.000
Sveitsi
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
35.000 50.000 ~3.500
UK ~ 100.000 ~ 10.000

Lähde: EEA-ETC/S

Kaupunkiympäristö

Kaupungistuminen jatkuu siitä huolimatta, että noin kolme neljännestä Länsi-Euroopan ja IVY-maiden väestöstä ja hieman alle kaksi kolmannesta KIE-maiden väestöstä asuu jo kaupungeissa.

Yksityisautoilun nopea kasvu ja luonnonvaroihin painottuva kulutus ovat suuria uhkia kaupunkiympäristölle ja sen seurauksena ihmisten terveydelle ja hyvinvoinnille. Monissa kaupungeissa autot vastaavat nykyisin 80 prosentista kuljetuksia. Liikenteen kasvuennusteet Länsi-Euroopassa osoittavat, että "tätä menoa"("business as usual") -vaihtoehdossa maantieliikenteen osuus henkilöliikenteessä ja rahtiliikenteessä osalta saattaa lähes kaksinkertaistua vuosina 1990 - 2010 samalla kun autojen määrä kasvaa 25 - 30 prosenttia ja autokohtaiset vuosikilometrit lisääntyvät 25 prosenttia. Nykyisen kaupunkiliikenteen ja autojen omistuksen kasvun ennakoidaan kiihtyvän KIE-maiden kaupungeissa seuraavan vuosikymmenen aikana. Tämä johtaa vastaavasti energiankulutuksen kasvuun ja liikennepäästöjen lisääntymiseen.

Kaiken kaikkiaan ilmanlaatu on parantunut useimmissa Euroopan kaupungeissa. Lyijyn vuosipitoisuudet putosivat jyrkästi 1990-luvulla koska bensiinin lyijypitoisuutta alennettiin. Lisäksi näyttäisi olevan todisteita siitä, että myös muiden saasteiden pitoisuudet pienenevät. Muutamat KIE-maiden kaupungit ovat kuitenkin ilmoittaneet lyijypitoisuuksien pienestä kasvusta viimeisten viiden vuoden aikana. Tämä kasvu johtuu liikenteen kasvusta. Ennakoitu lyijyllisen bensiinin käytön lopettaminen ratkaisisi tämän ongelman.

Otsoni on kuitenkin edelleen tärkeä ongelma joissakin kaupungeissa, koska pitoisuudet ovat korkeita koko kesäkauden. WHO:n ohjearvojen ylittymisistä rikkidioksidin, hiilimonoksidin, typen oksidien ja hiukkaspäästöjen osalta ilmoitti suurin osa tietoja raportoivista kaupungeista. Bentseenistä saatiin vain vähän tietoja, mutta WHO:n ilman laadun ohjearvojen ylittymiset näyttävät yleisiltä.

Ilmoitettujen tulosten pohjalta tehty kaikkiin Euroopan 115 suureen kaupunkiin ulottuva arviointi osoittaa, että noin 25 miljoonaa ihmistä altistuu talviajan savusumun olosuhteille (ilmanlaadun ohjearvojen ylittyminen SO2:n ja hiukkaspäästöjen osalta). Vastaavasti kesäajan savusumulle (otsoniin liittyen) altistuvien ihmisten lukumäärä on 37 miljoonaa, ja lähes 40 miljoonaa ihmistä altistuu vähintään kerran vuodessa WHO:n ohjearvon ylittävälle pitoisuudelle.

Länsi-Euroopassa tärkeimmät ilman saastumista aiheuttavat lähteet olivat aiemmin teolliset prosessit sekä hiilen ja hyvin rikkipitoisten polttoaineiden poltto ja nykyään moottoriajoneuvot ja kaasumaisten polttoaineiden poltto. Koska liikenteen ennakoidaan kasvavan merkittävästi, liikenteeseen liittyvien päästöjen oletetaan myös lisääntyvän ja voimistavan ilman saastumista kaupungeissa. KIE- ja IVY-maissa tapahtuu samanlaisia muutoksia mutta hitaammin.

Noin 450 miljoonaa ihmistä Euroopassa (65 prosenttia väestöstä) altistuu voimakkaalle ympäristömelulle (joka ylittää ekvivalentin äänipainetason (Leq) 24 h 55 dB (A)). Noin 9,7 miljoonaa ihmistä altistuu melutasoille (yli (Leq) 24 h 75 dB (A)), joita ei voida hyväksyä.

Vedenkulutus on kasvanut lukuisissa Euroopan kaupungeissa: noin 60 prosentissa Euroopan suurista kaupungeista vedenkulutus ylittää pohjavesivarat. Veden laatu voi hillitä yhdyskuntien kehitystä yhä enemmän maissa, joissa esiintyy vesipulaa, erityisesti Etelä-Euroopassa. Monet Pohjois-Euroopan kaupungit ovat kuitenkin vähentäneet vedenkulutustaan. Yleisesti ottaen vesivaroja voitaisiin käyttää entistä tehokkaammin, sillä prosentuaalisesti vain pieni osa talousvedestä kuluu juomis- ja ruoanvalmistustarkoitukseen, ja suuria määriä (5 - yli 25 prosenttia) häviää vuotojen seurauksena.

Kaupunkiympäristön ongelmat eivät rajoitu ainoastaan itse kaupunkeihin. Tarvitaan yhä laajempia maa-alueita suurten kaupunkien väestön kaikkiin tarpeisiin sekä syntyvien päästöjen ja jätteiden käsittelyyn.

Euroopan kaupunkien ympäristön hoidon kehittymisestä huolimatta monet ongelmat ovat yhä ratkaisematta. Viimeisten viiden vuoden aikana yhä useammat kaupunkien viranomaiset ovat tutkineet keinoja kestävän kehityksen aikaansaamiseksi paikallisten Agenda 21 -ohjelmien yhteydessä. Näihin voisivat kuulua toimet veden, energian ja materiaalien käytön vähentämiseksi, entistä parempi maankäytön ja liikenteen suunnittelu sekä taloudellisten keinojen hyödyntäminen. Yli 290 kaupunkia on jo liittynyt Euroopan kaupunkien ja kuntien kestävän kehityksen kampanjaan.

Monien kaupunkiympäristön eri puolien tiedot – esimerkiksi vedenkulutus, yhdyskuntajätteen syntyminen, jätevesien käsittely, melu ja ilman saastuminen – ovat yhä epätäydellisiä ja riittämättömiä siihen, että Euroopan kaupunkiympäristöissä tapahtuneet muutokset voitaisiin arvioida tyhjentävästi.

NO2-pitoisuuksien vuosikeskiarvot 1990 - 1995

NO2-pitoisuuksien vuosikeskiarvot 1990 - 1995

Lähde: EEA-ETC/AQ

Teknologiset ja luonnonriskit

EU:ssa vuosittain ilmoitettujen suurten teollisuusonnettomuuksien määrä on pysynyt karkeasti ottaen vakiona vuodesta 1984. Koska sekä onnettomuuksista ilmoittaminen että teollisuustoiminta on lisääntynyt tämän jälkeen, on todennäköistä, että onnettomuuksien lukumäärä toimintayksikköä kohden on pienentynyt. Tietokannat eivät tällä hetkellä kata KIE- ja IVY-maiden onnettomuuksia.

Kansainvälisen atomienergiajärjestön ydinlaitostapahtumien kansainvälisen vakavuusasteikon (International Nuclear Event Scale, INES) perusteella Euroopassa ei ole tapahtunut "onnettomuuksia" (INES-tasot 4 - 7) vuoden 1986 (Tsernobyl – INES-taso 7) jälkeen. Ilmoitetuista tapauksista useimmat ovat olleet "poikkeuksellisia turvallisuuteen vaikuttavia tapahtumia" (INES-taso 1) muutamien ollessa "merkittäviä tai vakavia turvallisuuteen vaikuttaneita tapahtumia" (INES-tasot 2 - 3).

Suurten öljyvahinkojen vuosittainen määrä maailmassa on vähentynyt merkittävästi viimeisten kymmenen vuoden aikana. Kuitenkin muutamana viime vuotena kolme maailman kaikkien aikojen suurinta öljyvahinkoa on tapahtunut Länsi-Euroopassa. Kyseiset suurvahingot olivat syy öljyvahinkojen korkeaan prosenttiosuuteen.

Monien toimintojen tehostuminen voi johtaa yhä helpommin suuriin onnettomuuksiin, ja näistä eräiden toimintojen ja infrastruktuurien kasvava haavoittuvuus voi johtaa luonnononnettomuuksiin. Seveso II -direktiivi, jonka soveltamisala on laaja ja joka on luonteeltaan kattava sekä onnettomuuksien torjuntaan painottuva, muodostaa tärkeän osan entistä paremman riskienhallinnan edellyttämää kehystä. Teollisuuden sekä valvonta- ja suunnitteluviranomaisten on nyt sovellettava sitä. Se toimii myös mallina Itä-Euroopalle, jossa ei ole olemassa tällaisia laajoja kansalliset rajat ylittäviä kehyksiä. Yleisesti on myös tarvetta kiinnittää huomiota muihin riskeihin teollisuusriskien ohella.

1990-luvulla on esiintynyt poikkeuksellisen runsaasti tulvia, jotka ovat aiheuttaneet paljon tuhoa ja monia kuolemantapauksia. Vaikka todennäköisimpänä selityksenä ovat luonnolliset vaihtelut vesien virtaamissa, ihmisen vaikutukset hydrologiseen kiertoon ovat voineet lisätä tulvien seurauksia.

Öljyvahingot Euroopassa vuosina 1970 - 1996

Öljyvahingot Euroopassa vuosina 1970 - 1996

Lähde: ITOPF

------------

Top
To general conclusions

Permalinks

tallenna toimenpiteet